Onko Nurmijärvi-ilmiöllä paluuta?

Nurmijärvi-ilmiössä on kyse siitä, että muuttoliike suuntautuu suurten kaupunkien keskustojen sijaan lähistöllä sijaitsevaan pientalovaltaiseen ja enemmän hajautettuun yhdyskuntarakenteeseen perustuvaan asuinympäristöön, josta liikutaan useimmiten lähimpään palvelukeskukseen. Seitsemän Suomen suurimman kaupungin ja niiden kehyskuntien muuttovetovoimaa on tutkittu vuosina 2000-2017.

Analyysin kohteena muuttovetovoimatutkimuksissa ovat useimmiten suurimmat kaupunkialueet, kuten Helsinki, Tampere, Turku, Oulu ja Jyväskylä, sekä niiden seitsemän kehyskaupunkia, ja niiden 45 kehyskuntaa. Analyysissä on verrattu esimerkiksi keskuskaupunkien ja kehyskuntien muuttovetovoimaa viisivuotisjaksoittain 2000-2004, 2005-2009, 2010-2014 ja 2015-2018.

On huomattu, että vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen keskuskaupunkien ja kehyskuntien muuttovoittoisuudessa on tapahtunut merkittävä käänne siten, että keskuskaupunkien muuttovoitot ovat kasvaneet vuoden 2008 jälkeen ja kehyskunnissa on ollut muuttotappiota. Nurmijärvi-ilmiö olikin voimakkaimmillaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, mutta on sen jälkeen osoittanut vaimentumisen merkkejä.

Nurmijärvi-ilmiö usein voimistuu talous- ja työllisyystilanteen parantuessa, mutta aikaisemmasta poiketen se kohdistuu nykyisin harvempiin kehyskuntin, muuttovoittojen määrä ei saavuta aikaisempaa tasoa ja kehyskuntien välillä tapahtuu voimakasta hajontaa muuttovoittoisuuden suhteen, mihin ovat syynä esimerkiksi kehyskunnan sijainti, liikenneyhteydet, keskusta-alueen elävyys ja kaupunkimaisten piirteiden korostuminen.

Sama ilmiö on havaittavissa myös Espanjassa, jossa esimerkiksi Costa del Solin alueella Marbellan ja Fuengirolan tyylisten kaupunkien ympärille muodostuu jatkuvasti laajenevaa pienten kehyskuntien verkostoa, jossa ihmiset liikkuvat autolla joskus pitkiäkin matkoja päivittäin työn perässä.